Déjà vu

Venäjän viime vuosien "kehitystä" katsoessa mieleen hiipii tuttuuden tunne: tämähän on jo nähty. Sieltä alkaa häämöttää vanha tuttu Neuvostoliitto, jonka suuntaan Putin on valtaannousustaan lähtien hivuttanut Venäjää, ensin pikkuhiljaa, mutta asemansa voimistumisen myötä yhä suorasukaisemmin. 

Heti ensi töikseen Putin vaihtoi kansallislaulun sävelen takaisin Neuvostoliiton hymniksi ja sanoi, että Neuvostoliiton hajoaminen oli viime vuosisadan pahin geopoliittinen onnettomuus.  Tuosta voi jo arvata mistä suunnasta tuuli kohta puhaltaa. Pian alkoikin keskusvallan lujittaminen ja vähemmistökansallisuuksien kuriinpano. Alueellista itsehallintoa kavennettiin, vähemmistökielten opetusta ja käyttöä rajoitettiin, aktivisteja vainottiin. Putinin puolueen nimihän on Yhtenäinen Venäjä - voisiko sen päämääriä enää tuon selvemmin ilmaista? Kansallisten vähemmistöjen lisäksi putinilaisen yhtenäisyyden uhriksi on joutunut koko demokraattinen järjestelmä. Tiedotusvälineet on otettu haltuun, kansalaisjärjestöjen toimintaa on vaikeutettu, poliittiset vastustajat on nujerrettu kepulikonsteilla, vaalit ovat vilpillisiä. On käytetty mielivaltaisia hallinnollisia ja juridisia temppuja ja silkkaa alkeellista väkivaltaa. Sisäisen asemansa vahvistuttua Putin aloitti myös ulos päin uhittelun. Entisten alusmaiden liittyminen läntisiin yhteisöihin ja katkeruus globaalin suurvalta-statuksen menettämisestä muodostaa pohjan etupiiriajattelulle "lähiulkomaat"-käsitteineen ja "maamiesten" puolustamisineen ja luo polttoainetta suuruudenhulluuden ja vainoharhaisuuden sekaiselle uholle, jonka läpi ympäröivää maailmaa katsellaan. Transnistrian ja Tadzikistanin tilanteisiin puuttuminen meni vielä jonkinlaisena jälkineuvostoliittolaisena kriisinhallintatoimintana, mutta Georgian sota ja Tallinnan pronssisoturijupakka olivat jo selviä merkkejä aggressiivisesta ulkopolitiikasta. Sittemmin ovat panokset vain koventuneet, viimeistään Ukrainan tapahtumien olisi pitänyt herättää hyväuskoisimmatkin  huomaamaan mitä Venäjällä on meneillään. Armeijaa organisoidaan ja varustetaan kiivaasti ja järjestetään voimannäyttöjä loukkaamalla naapureiden ilmatilaa. Kaikesta tietysti syytetään Natoa ja länttä - ja sisäistä oppositiota. Venäjästä on tullut militaristinen diktatuurivaltio, jossa demokratia ja kansalaisvapaudet eivät toimi, lait eivät päde, tiedonvälitys on epäuskottavaa propagandaa, valehtelua ja huhuja. Maa jonka talous on menossa perseelleen sotilasmenojen vain kasvaessa. Maa jonka oma teknologia on jälkijättöistä, vienti koostuu lähinnä raaka-aineista ja johon ulkomaiset investoijat eivät saa, halua tai uskalla sijoittaa. Maa johon ei luoteta, maa jota naapurit pelkäävät ja johon muu maailma suhtautuu epäluuloisesti, maa jonka ainoat kaverit ovat reuna-alueiden väkisin alistettuja pikkukansoja tai joitakin kolmannen maailman diktaattoreita. Maa joka jatkuvasti uhkaa ja alistaa muita, mutta kokee itsensä suorastaan liikuttavan viattomaksi uhriksi - ja samalla tietysti myös ihmiskunnan messiaaksi, jonka kutsumus on pelastaa muu maailma vaikka väkisin. Tuttua, niin kovin tuttua tyyliä jostain vuosikymmenten takaa, nahistuneen Neuvostoliiton tympeästä todellisuudesta.

Neuvostoliitolle sitten kävi niin kuin kävi, ja näin jälkikäteen ajateltuna oli suoranainen ihme, että tuollainen älytön kolossi hoiperteli joten kuten pystyssä niinkin kauan. Aika oli silloin kuitenkin eri ja maailma erilainen. Putinin systeemille en ennustaisi pitkää ikää, saattaa jopa olla että Ukrainan kriisin myötä Putinin projekti on saavuttamassa kulminaatiopisteensä. Talouden ja tekniikan tehottomuus yhdistettynä suuriin sotilasmenoihin ja kansainväliseen eristäytymiseen ei ole kovin hyvin toimiva yhdistelmä - eikä varsinkaan entistä avoimemmassa nykymaailmassa. Jokin Pohjois-Korea on onnistunut säilyttämään idioottimaisen järjestelmänsä tähän päivään asti pitämällä kansan vuosikymmeniä täydellissä uutispimennossa, jatkuvassa propagandapommituksessa ja raakalaismaisessa kurissa, mutta tuollainen tehokkuus ei taida enää Venäjällä toimia. Kansa on kuitenkin jo sen verran ehtinyt saada tuntumaa normaalielämään, ettei mikään täys-stalinismiin paluu noin vain onnistu - tuskin lienee Putininkaan tavoitteena. Kaupunkilainen, koulutettu ja matkustellut keskiluokka vieroksuu Putininin itsevaltaisuutta ja epädemokraattisuutta, mutta talouden romahtaminen on se tekijä, joka ajaa väestön syvät rivitkin barrikadeille. Toinen vaihtoehto on palatsikaappaus, jossa Putin syrjäytetään. Kävi miten kävi, täytyy toivoa, että valta vaihtuu mahdollisimman verettömästi ja että uusi valta suhtautuu sopuisammin kansalaisyhteiskuntaan, kansallisiin vähemmistöihin, naapurimaihin ja muuhun maailmaan ja pyrkii palauttamaan luottamuksen. Hyvänä käytännön demonstraationa olisi vaikkapa Karjalan palauttaminen Suomelle.